Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: ultramaraton

Unelmia

Kevättalvella unelmoin siitä, että juoksen tänä vuonna Suomalaiset sataset eli kolme sadan kilometrin ultramaratonia. Kolme päivää sitten unelmani täyttyi. Olin yksi seitsemästä suomalaisesta – ja ylpeä siitä.

Opinko muuta kuin sen, että kannattaa unelmoida? Tai että koskaan ei tiedä etukäteen, mitä unelmien toteuttaminen oikeastaan tuo tullessaan?

Ainakin sen, että unelmien eteen tehty työ näkyi tässä tapauksessa suoraan lopputuloksessa.

Ensimmäiseen ultraan olin harjoitellut sen minkä olin ehtinyt, toiseen valmistauduin lähinnä leikkimällä kesäkissani kanssa ja kolmanteen jotain siltä väliltä.

Lopputulos kertoo juoksemiseen käytetyn ajan ja jotakin yleisestä ja sen hetkisestä suorituskyvystä. Mutta tuon noin kahdentoista tunnin aikana ehtii tapahtua paljon.

Jokaisessa juoksussa kohtasin voimattomuuteni ja haluni luovuttaa. Niinä hetkinä ja niissä mielentiloissa ei harjoittelu enää auttanut, ainoastaan tahto ja päättäväisyys.

Eli: minä en anna periksi. Vaikka ruumis huutaa apua ja kiroaa minut. En löydä itsestäni ainuttakaan syytä jatkaa. En enää tiedä, missä olen. Toisesta jalastani katoaa tunto. Tunnen, etten jaksa enää vetää henkeä.

Näyttökuva 2014-10-13 kohteessa 21.11.03

Ja sitten jalat juoksevat läpi tuon mustan hetken, jota seuraa ihmeellinen virkistyminen ja keveys. Samankaltainen hyvänolontunne kuin juostessa syntyy – syy, miksi monet meistä juoksevat. Ja lopussa koittaa euforia, jonka voi saada vain tästä.

Jos unelmointi, unelmien ääneen sanominen ja toteuttaminen ylipäätään edellyttävät itsensä ylittämistä, jokainen asiasta mitään tietämättäkin ymmärtää, että sadan kilometrin juokseminen on itsensä ylittämistä joka kerta.

Ja itsensä ylittäminen, miksi se on niin tärkeää? Siksikö, että siinä oikeasti kokee elävänsä? Siksikö, että silloin tutustuu itseensä ja ennen kaikkea siihen potentiaaliin, josta ei juuri mitään tiennyt, ennen kuin ryhtyi unelmaansa toteuttamaan?

Vai vain siksi, että itsensä ylittäminen on ihmisen osa?

Ei tiedä

Kun juoksin ensimmäisen ultramaratonini (100k), odotin jännityksellä sitä kohtaa, jossa ylitän rajan, jonka toisella puolella en ollut koskaan käynyt. Mitä tapahtuu 50 kilometrin jälkeen: hyydynkö, sattuuko,  saanko sydärin vai joudunko luovuttamaan? Lisää tuosta  matkasta: https://peilaus.com/2013/08/25/rautaa-rajan-yli/.

Tuntemattomuusalueella ei voi koskaan tietää ennen kuin ryhtyy. Ennen kuin tekee, ei tiedä seurauksia. Mutta ei tiedä myöskään

  • mistä itse on tehty
  • mihin kaikkeen kykenee
  • missä rajat tulevat vastaan – ja miten ne ylitetään

Ihminen on tavallisesti paljon enemmän kuin mitä hän kuvittelee. Oikeastaan: ihmisessä on paljon enemmän. Pelko on tehokas este lähteä kokemaan ja ylittämään itseään ja omia rajojaan ja tavoittelemaan unelmiaan. Yllättävän harva mutta onneksi yhä useampi tutustuu itseensä.

Näyttökuva 2014-04-28 kohteessa 21.52.32

Sillä tekemisen kautta avautuvat maailmat. Siinä on jotain maagista: teko vaikuttaa paitsi maailmaan, se vaikuttaa myös takaisin itseen. Ei ihme että pelottaa, koska on tekoja, joiden jälkeen ei itse eikä elämä ole enää sama. Vaikka muutos onkin parempaan.

Mielen harjoittelun vaarallisuutta koskee sama asia: se voi muuttaa koko elämän. Tosin useimmiten vain silloin, kun itse antaa sille luvan. Siksi kannattaa astua Alueelle. Tai kuten elokuvaklassikkossa Top gun lauletaan:

You’ll never know what you can do
until you get it up as high as you can go.

Kenny Loggins: Danger zone

 Näyttökuva 2014-04-28 kohteessa 21.48.13

Miten poistuminen osaamisalueelta tehdään?

  • Harjoittele poistumista joka päivä, totut siihen
  • Rohkaistu arjessa, pienissä asioissa – kaiken ei tarvitse olla äärimmäistä
  • Kun tunnistat esteen, käytä mielikuvitustasi sen ylittämiseen
  • Ja lopuksi: peilaa prosesseja. Kysy itseltäsi, miten sinussa oleva paras näyttäytyy siinä, miten kohtaat itsesi ja maailman uudella tavalla.

Ja miten tässä käy: eräänä päivänä tiedät. Vaikka se saattaa olla pientä ja vaatimatonta, se on enemmän kuin ennen. Se tekee päivästä juhlan, ennen pitkää joka päivästä.

Rautaa rajan yli

Juoksin eilen ensimmäisen sadan kilometrin ultramaratonini. Ne olivat pieniä askelia ihmiskunnalle mutta suuria minulle. Mitä tapahtui?

Kohti tuntematonta

Ensimmäisten kilometrien aika keskustelin kohtalontoverini kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen ja joka ei ollut koskaan ylittänyt 50 kilometrin rajaa. Mitä tapahtuu kun tuo rajaa ylittyy, sitä emme kumpikaan tienneet.  Rajan toisella puolella kun voi olla mitä vaan.

Toisaalta huomasin jännittäväni, pelkäävänikin kipua ja voimien loppumista ja sitä, että joutuisin luovuttamaan. Toisaalta luoteeni mukaisesti suhtauduin huolettomasti: mitä tässä muka voi tapahtua – turha murehtia, sittenhän sen näkee.

Tuon rajan eli ennen kokemattoman alueen lähestyessä tajusin, että oikeastaan jännitin itseni kohtaamista. Miten kohtaan sen, mikä minua kohtaa? Onko minusta kohtaamaan sitä ja ennen kaikkea: löydänkö itsessäni voiman ylittää se?

Jännityksessäni huomasin kalkuloivani mielessäni ultramaratonin anatomiaa: normimaratonin jälkeen on jäljellä enää vajaat 58 km, tuplamaratonin jälkeen reilut 15 km. Siis oliko tässä vielä jotain järkeä?

Rajan yli

Kun 50 kilometrin raja ylittyi, huomasin, ettei mikään muuttunut. Askel kulki yhtä kevyesti, matka taittui. Tarkempi havainto kertoi, että askel keveni. Olin kuin lapsi, joka oli päässyt seikkailuun: innoissaan siitä, että jotain uutta tapahtuu. Oikeasti.

Silloin sisälläni heräsi riemun tunne ja varmuus: tänään juoksen maaliin asti.

Näissä keveissä tunnelmissa mieleeni tuli yksinkertainen kysymys: mikä minua oli estänyt tekemästä tätä aiemmin? Ja mikä minua estää tekemästä mitä vaan?

Sillä en oikeastaan tiedä, mikä olen ja mihin minusta on, ennen kuin ylitän sen, minkä olen jo tehnyt. Sen rajan takana voi olla mitä vaan. Siellä on paljon sellaista, joka kertoo minusta enemmän kuin se, minkä jo tiedän. Siellä on se todellinen minä, joka pystyy paljon enempään kuin mitä osaan kuvitella.

Ecce homo

Maalin lähestyessä ja askeleen ja olon ollessa edelleen kevyt ja hyvä varmistuin taas siitä, että epämukavuusalueen jälkeen seuraa ihanuusalue. Se paikka ja tila, jossa minä oikeasti toteudun sellaisena kuin voisin ja syvimmältäni kaipaisin.

Toinen herääminen oli se, että olen tässä hyvä. En verrattuna muihin vaan että tähän pystyminen ja tämän tekeminen tuottaa minulle nautintoa. Toissapäivänä en tiennyt, että sisälläni asuu pieni ultramaratonisti.

Jos osaisi nähdä tarkemmin, mitähän muuta siellä sisällä oikein asuu?

Kohti uusia seikkailuja siis.