Peilaus

Minulta menee alle sekunti kun olen muodostanut tarkan, koko elämänkokemukseeni perustuvan mielikuvan toisesta ihmisestä. Menee muutama sekunti lisää ja olen jo tehnyt arvion siitä, millaiseen valtasuhteeseen asetun suhteessa tuohon ihmiseen. Ylä- vai alapuolella. Lähelle vai kauas. Annanko vai otanko tilaa. Millaisten rajojen sisäpuolella käyttäydyn. Jne.

Valta on tila ihmisten välissä. Se on raakaa tahtoa, jota sivistyksen pinta tavallisesti suojelee toteutumasta sellaisenaan. Mutta sosiaaliset tavat eivät suojele siltä, etteikö valtasuhde de facto toteutuisi juuri siten kuten tahto/tahdot määrää.

Valtasuhteita

Jokainen suhde on valtasuhde. Asetumme toistemme suhteen valta-asemaan. Se on luonnollista ja neutraalia, ei siis hyvä eikä paha.

On suhteita, jotka lankeavat luonnostaan. Vanhemman suhde lapseen, pomon suhde alaiseen, opettajan oppilaaseen, tavallisesti. Näissä valta on sekä sanallisesti että sanattomasti määritelty ja sitä tarkennetaan ja siitä muistutetaan tarpeen mukaan. Mutta kuten kaikkia suhteita, myös valtaa koetellaan, mikä sekin kuuluu ihmisluontoon.

Sitten on määrittelemättömiä suhteita. Ystävyyssuhteet. Vanhemman ja aikuisen lapsen suhde. Puolisoiden välinen suhde. Voisi ajatella, että tasavertainen suhde olisi näissä ihanne. Ja onkin. Mutta harvoin se toteutuu.

Ihanteita

Tasavertainen suhde. Se olisi korkeinta mahdollista, ja hetkittäin päästään aika lähelle. Miksi se on vaikeaa? Koska tasapainosta ei voi pitää kiinni ja se muuttuu koko ajan?

Ei se ole muutenkaan helppoa. Kumpi asettuu yläpuolelle, kumpi alapuolelle ja mikä sen määrää, siis kussakin hetkessä tai asiassa?

Onko se osaaminen, elämänkokemuksen tuoma asiantuntevuus vai paras argumentti? Vai tahto valtaan? Olisi virkistävää – vaihtelua – jos se määräytyisi tietoisesti hetkestä käsin. Mutta usein ihminen sekoittaa siihen kaikkea muuta, joka ei oikeastaan kuulu asiaan. Niin kuin esimerkiksi oman vaikeutensa.

Pitää kiinni ja pelätä: kaikkea. Omaa tietämättömyyttä, alistetuksi tulemista, oman maailman muuta romahtamista. Siksi omaa valtaa, liittyen tekemiseen tai tietämiseen, niin usein aletaan puolustaa. Ja silloin tavallisesti aletaan vääntää, vallasta. Eikä aina ihan leikillään.

Sivistys

On mahdollista tiedostaa tämä. Ennen kaikkea tämä oma sisäinen kuvio. Mitä minussa tapahtuu kun toinen ottaa tai antaa minulle valtaa – tai minä otan ja annan?

Yksi ihminen herättää minussa heikkouden, toinen vahvuuden. Mitä teen kun toinen tulee selvästi rajojeni yli – entä huomaanko kun teen samaa?

Jokainen tilanne, kohtaaminen ja suhde peilaa selkeästi omaa sisäisyyttä: Miten reagoin? Mikä on tahtoni ja miten vahva/heikko se on, siinä hetkessä ja miten se asettuu suhteessa toisen tahtoon? Pomotanko vai nöyristelenkö? Mitä leikkaan itsestäni pois, mitä tuon esille? Ketä annan itseni luvan kohdella huonosti ja ketä pelkään? Mikä minä olen?

Pelejä

Voinko kieltäytyä pelaamasta pelejä – edes aloittamasta? Asettua kohtaamiseen niillä voimilla ja sillä haavoittuneisuudella kuin mitä olen?

Voin, mutta usein vain niin pitkälle kuin tietoisuuteni ulottuu. Eli kaikesta minussa liikkuvasta huolimatta tai sen vuoksi pyrin käyttäytymään sivistyneesti, ihmismäisesti. Siinä on aito haaste, jonka rinnalla esimerkiksi väittelyn voittaminen ei tunnu miltään.

Miksi ryhtyä pelaamaan tai jatkaa pelaamista, kun vaihtoehtona on lähestyä mielikuvituksen ylittävää todellisuutta?

Harjoituselämää

Jos jokainen tilanne tarjoaa minulle mahdollisuuden peilata itseäni ja suhdettani ihmisiin, miksi en käyttäisi sitä?

Mitä siis harjoitella?

• Läsnäoloa ja itsenä olemista.
• Hyväksymistä ja reagoimisesta pidättäytymistä.
• Seuraamista ja havainnon tekemistä.
• Tietoista, aktiivista toimimista.
• Reflektoimista tilanteessa ja tilanteen jälkeen.

Kohtaaminen on viesti. Niin, juuri minulle. Elämän laatu paranee, kun otan viestin vastaan. Sillä mitä enemmän minulla on valtaa itseeni, sen vähemmän tarvitsen väkivaltaa kaikissa sen arkisissa muodoissa.

Yksikin kunnon harjoitus päivässä tekee mestarin. Ja ennen pitkää mestari on mestari harjoittelemaan.