Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: vastarinta

Paitsi Omen

Vedin yhdessä IT-firmassa työpajaa edessäni tusinan verran veikeitä nörttejä. Hehkutin sitä, miten ihminen on harjoitteleva olento aivan pienestä pitäen, mihin yksi osallistujista totesi:

–       Paitsi Omen

Sillä seurauksella, että kaikki paikallaolijat räjähtivät nauramaan. Paitsi minä, jolta meni hetki, ennen kuin tajusin, että tässä viitattiin klassikkoon, jossa perheen poika oli manattu riivajainen, joka ei todellakaan harjoitellut tullakseen enemmän ihmiseksi.

Näyttökuva 2014-08-05 kohteessa 0.16.00

Tapaus kuuluu sarjaan hauskoja äksidenttejä, jossa äly etsii poikkeuksia ja usein sieltä äärimmäisyyksistä. Siis sanoa voi mitä tahansa ja aina joku keksii sen, mikä ei kuulu joukkoon. Näppärää ja usein myös hauskaa kuin mikä. Yksikin poikkeus vie pohjan koko hehkutukselta ja palauttaa sen sinne minne se monen mielestä kuuluukin: maan pinnalle.

Päivän opetus: osata innostua maanläheisemmin…

Samanaikaisesti kyse on iloisesta älyllisestä vääntelystä, jonka tehtävänä on

  • Todistaa sanojansa nerokkuus
  • Osoittaa kaiken suhteellisuus

sillä seurauksella, että

  • Asioita ei tarvitse ottaa niin tosissaan, että niille itse tarvitsisi tehdä jotain.

Kun vielä hekottelin nuorten sankareiden omeneille, tajusin jälleen älyn asustelevan laiskuripäässä, jolla on jatkuvasti läski olo. Että äly liikahtaisi sisäiseltä sohvaltaan, on ajatuksenakin todella vaivalloinen.

Ja mitä tästä mielen sipsipussin ääressä kekkaloinnista seuraa arjessa? Kolme kovaa tulee mieleen ensimmäisenä:

  • Muutosvastarinta – tuo ympärivuoden talvehtiva houkutuslintu.
  • Palauteanemia – kohtaamisen, sanomisen ja kuuntelemisen luuvalo.
  • Riskiallergia – jokaisen uuden asian kokeilemisesta nousevat näppylät.

Tie tästä alennustilasta kulkee tahdosta oikeasti nojata taaksepäin, halusta nähdä kokonaisuus ja ymmärtää sitä ja ennen kaikkea oma osallisuus siihen. Oivallukselle voi antaa tilaa nyt. Minä muutan, minä muutun, maailma muuttuu. Paitsi Omen.

En taho!

Kuopukseni oli vähän alle kaksivuotias kun hän alkoi vastustaa asioita. ”En taho!” oli hänen vastauksensa ei-mieluisiin ehdotuksiin. Siinä oli jotain todella hellyttävää.

Aikuisen kohdalla tämä ei aina ole yhtä hellyttävää. Esimiesten ja alaisten kanssa ei varsinkaan aina.

Vähempiki riittää

Työelämässä törmää jatkuvasti laiskanpulskeisiin asenteisiin oikeastaan suhteessa mihin tahansa. Tämä ei ole uutinen, koska noihin asenteisiin törmää melko vähällä peilauksella myös omalla kohdallaan.

Mukavuudenhalu on lonkeroinut itsensä niin ajatteluun kuin käsitysten muodostamiseen, niin kykyyn luoda päivitettyjä tapoja kuin siihen hyvään tapaan yrittää parhaansa.

Miksi pitäisi? Koska vähempikin riittää. Ja koska ei kukaan muukaan, miksi riuhtoisin? Järjen puhetta – käykö vastaan väittäminen?

Tavallista

Tavallisessa elämässä on tähän asti selvinnyt kohtalaisesti ilman ihmeitä tekevää itsetuntemusta tai tietoisuutta omasta mielestä. Monet asiat tulivat annettuina, maailma oli yksinkertaisempi, normaali riitti ihan hyvin.

Jokin muuttui. Työelämä odottaa ihmiseltä uudenlaista kurinalaisuutta. Ihmisen resurssit ovat rajalliset, varsinkin jos niitä ei lähde kehittämään. Ja nyt ollaan siinä inhimillisessä kohdassa, jossa jokainen ihminen on syntymänsä hetkellä: Valmiudet on kehitettävä, niistä on tehtävä jotakin. Pelkistä valmiuksista ei sellaisenaan ole hyötyä edes ihmiselle itselleen.

Mitä valmiuksia, kykyjä ja taitoja olisi kehitettävä nyt? Ihmisen katse suuntautuu luonnollisesti ulospäin, mutta ne luonnonvarat alkavat ehtyä. Lisää työtunteja ei toimi. Sisäänpäin katsoessa vastaan tulee useimmiten vain hämäryys – ja kaaos.

Ja hänen mielensä – se sisältää monta eri tahtoa, monta minää, sisäkkäisiä, vuorottelevia, keskenään kamppailevia… Leena Krohn: Hotel Sapiens

Tehoa!

Nämä kaksi maailmaa kohtaavat työelämässä näinä päivinä.

Toisaalta silmukka kiristyy: Enää ei käy, että vaan touhutaan tai että oleskellaan työpaikalla tai että saadaan hommaan kulumaan kohtuuttomasti aikaa, istutaan höpöttämässä joutavia tai istumassa vapaamatkustajana palavereissa. Tai ainakin yhä harvemmin.

Vaan kyllä minä niin mieleni yllätin, kun useiden YT-myllerrysten jäljiltä tällaisia itseensä tyytyväisiä hankaloita istuu vielä yrityksessä jos toisessa. Huippuosaajia? Toimarin/omistajien serkkuja?

Toisaalta moni ihminen tuntuu edelleen olevan aivan kädet levällään oman mielensä suhteen, jossa vain tapahtuu asioita, joista seuraa sattumanvaraisesti kaikenlaista ja jolle ei vaan voi mitään.

Moni on jo kuullut puhuttavan, että työtä voisi tehdä järkevämmin ja oman mielen järjestämisestä olisi yhtä paljon hyötyä kuin työpöydän järjestämisestä, mutta puuttuu tahto pysähtyä. Koska ei tiedä, mitä siitä seuraa  – mielen vedenpaisumusko? – ja mitkä olisivat ne työkalut, joilla asioille oikeasti voisi tehdä jotakin.

Siksi näyttääkin siltä, että moni yrittää edelleen puskea ja painaa vanhoin eväin, vaikka tietää tai ainakin aavistaa, että jotain pitäisi tehdä. Ettei tämä tästä ainakaan näin paremmaksi muutu.

Ne eivät tiedä

Onko ihminen johdonmukainen olento? Aina ei näytä siltä.

Toisaalta törmää ihmisiin, jotka valittavat monesta tai kaikesta ympärillä olevasta mutta syvä haluttomuus (tai sen veli: kyvyttömyys) tehdä asioille mitään estävät toimeen tarttumisen.

Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät tiedä paremmasta eivätkä osaa sitä kuvitellakaan. Sitä, miten asiat voisivat olla toisin ja paremmin. Tällaisten ihmisten elämä näyttää olevan melko pientä ja olosuhteiden sattuessa se voi siitäkin vielä kutistua.

Ei ihme, että tällaisesta tunnelmasta kehkeytyvät oman elämänsä bulldogit, joiden lavasäteily saa helposti hyyhmäiseksi iloisimmankin ilmeen tai työilmapiirin.

Eikä ihme, että tällaisten tyyppien vastapainoksi aidosti oman tietämisensä ja osaamisensa edessä nöyrät ja siksi uuden oppimiseen auliit sielut loistavat kuin tähdet.

Tämä päättyy nyt kysymykseen: Miksi niin harvat näyttävät oikeasti osata enää edes kaivata sitä, että oma elämä oikeasti tuntuisi joltakin ja se tuntuisi hyvältä?