Peilaus

Kärsimyksen vähentäminen maailmassa – taipuisiko se yhteiseksi tavoitteeksi? Tähän minulla liittyy henkilökohtainen unelma: että kaikki ihmiset saisivat tai antaisivat itselleen mahdollisuuden tehdä asioita niiden itsensä takia.

·     Työ itsessään olisi palkitsevaa ja rikastuttavaa. Ei palkan, ei ulkoisen statuksen, ei edes sosiaalisen yhteyden takia.

·     Liikkumisen kokemus olisi keho-mielen juhlaa. Ei siitä saatavien hyötyjen takia.

·     Ihmisten kanssa tekemisissä oleminen olisi yhteyttä ja yhteyden luomista, rakastamistakin sanan kaikissa ulottuvuuksissa. Ei taistelua vallasta.

Ei enää ulkoisia perusteluja ja syitä tekemiselle, ei irtautumista itse asiasta ja yhteydestä siihen. Sen sijaan itsensä liittäminen tekemiseen ja olemiseen, koska se on syvimmän ilon ja elämisen lähde.

Moni asia muuttuisi tämän myötä – mutta onko meistä sivistymään?

Miten tähän päästään? Kehityksen kulkua voi tarkastella esimerkiksi itsen ulkopuolelle joutumisen ja asettumisen avulla.

Joutuminen tapahtuu, kun ympäristön voimasta usein jo lapsena vieraannumme itsestämme ja yhteydestämme ja alamme suorittaa elämää, koulua, työtä ja muuta tekemistä. Kun alkuperäinen yhteys rikkoutuu, eksymme ja alamme uskoa muiden tarinoita, syitä ja perusteluja. Ne eivät aina ole oikeita eivätkä tue syvimpiä arvojamme eivätkä saa meitä loistamaan, koska ne eivät ole meidän oma tarinamme.

Asettuminen on askel tilanteen korjaamiseksi, yksi tämän hetken ja tulevaisuuden tärkeimmistä metataidoista. Kun asetun tietoisesti itseni ulkopuolelle tai kun katson itseäni ja elämääni kuin ulkopuolisin silmin, näen kokonaiskuvan ja erotan helpommin olennaisen epäolennaisesta. Erotan myös sen, mikä on aidointa minua ja mikä ei. Tämän reflektoimisen ja kokeilemisen kautta olen valmiimpi liittymään maailmaan sellaisena kuin oikeammin olen. Ja kas: maailma on valmiimpi liittymään minuun.

Näiden kahden välinen ero on siinä, annammeko huonojenkin vaikutusten vain viedä meitä vai luommeko tietoisesti elämäämme paremmaksi. Uskommeko sittenkin, että jotakin parempaa kuin tämä nykyinen on tarjolla.

Kärsimyksen vähentäminen eli toisten auttaminen on suora tie parempaan maailmaan.

Vieraantuminen, väärät uskomukset ja niistä syntyvät lukemattomat lieveilmiöt ovat suuri kärsimystä päivittäin synnyttävä voima.

Syvenevästä myötätunnosta toisten ääneen sanomatontakin kärsimystä kohtaan voi tehdä itselleen tavan kulkea maailmassa. Se ei ole tärkeää vain meille itsellemme vaan siinä on jotakin, joka syvimmältään yhdistää meitä ihmisiä.

Voimme olla toisillemme avuksi päivittäin, erilaisissa yhteyksissä. Varsinkin sen jälkeen, kun pääsemme ärsytyksestämme sitä palaverissa ylimielisellä yksinpuhelullaan yhteyttä luovaa ihmisparkaa kohtaan.