Peilaus

A coach tries to think by writing and speaking.

Avainsana: vuorovaikutus

5.12.2014

Avaimet

Puhumisessa ja kirjoittamisessa on yksi yhteinen piirre: sanat ovat avaimia, jotka avaavat paitsi lukkoja myös teitä sinne, minne aiemmin ei ollut pääsyä.

Avaimet alkavat tavallisesti toimia vasta kun niitä kiertää lukossa. Niin avaimet kuin lukotkin ovat näkymättömiä. Niistä tulee näkyviä vasta, kun tekee jotakin, tässä tapauksessa puhuu tai kirjoittaa.

Näyttökuva 2014-12-05 kohteessa 11.29.34

Tästä tapahtumisesta harvoin tietää etukäteen: ei tiedä mitä tapahtuu eikä minne se johtaa.

Kirjoittaessani tätä en tiedä, mitä tästä seuraa. Mitä tähän liittyy, mihin ulotun, ketä tämä puhuttelee.

Keskustelussa toisen kanssa tilanteeseen liittyy vielä jotakin lisää. Keskustelu on edellä kuvatun tapahtumisen synty kummankin sisällä. Synty voi olla syvästi vuorovaikutteinen: toinen löytääkin juuri oikeat sanat, jotka avaavat tien kummallekin kulkea.

Joskus kysyn itsekseni, mikä sitten on lukinnut tien? Ja heti perään: tarvitseeko sen olla jokin erityinen tapahtuma?

Riittääkö, että oikea hetki on koittanut: On valmis näkemään asiat, joiden näkemistä ei ehkä aiemmin olisi kestänyt tai joiden aika ei elämässä vielä ollut. On valmis sanomaan ja tulemaan ja tekemään näkyväksi. Jotakin mitä itse on, jotakin mikä on syystä tai toisesta lojunut varjoihin kätkeytyneenä.

Työyhteisöihin ja yksilöihin kätketyn potentiaalin vapauttamisessa on usein kyse juuri tästä.

 

ihmisellä

on kaksi varjoa

varjolla

on varjonsa

toimivalla tavalla näkymättömiä

näkyvällä tavalla toimimattomia

Mikael Brygger: Tuuliatlas

 

Merkillisellä tavalla tähän prosessiin liittyy aika ja aikaan sidotut voimat. Hetki tulee, sanat syntyvät, ihmiset ilmestyvät… Se, millä on todellista merkitystä, näyttäytyy sille, joka haluaa nähdä.

 

Jätä kommentti
13.6.2014

Vuorovaikutuksesta omistajuuteen

Matka vuorovaikutuksesta omistajuuteen on usein sama kuin matka johtamisesta itsensä johtamiseen.

Salliiko työpaikan kulttuuri sen, että yhdessä voidaan ajatella käytänteet uusiksi?

Vastaus: Voin myös itse päättää, että minulla on lupa ajatella itse, tehdä aloitteita ja myös toimia itsenäisesti, päätöksen ja vastuun kahvasta kevyesti puristaen.

Muuttuuko avokonttorikulttuuri joustavaksi, kun lisätään henkilökohtaisia työtiloja tai hankitaan korkeammat sermit?

Näyttökuva 2014-06-12 kohteessa 23.40.15

V: Voin oikeasti antaa itselleni mahdollisuuden keskittyä silloin kun keskittyminen on välttämätöntä, ja antaa luvan vetäytyä, kun minusta siltä tuntuu.

Mitä tehdä sille vääränlaiselle cowboy-kulttuurille, jossa kuolemattomat sankarit karauttavat hybriksillään kohti masennuksen ja burnoutin iltaruskoa?

V: Ihmisten välinen kanssakäyminen on yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea yhteistä tunnetta, joka toimii tehokkaana esteenä myös mille tahansa sankarikulttuurille.

Saako työhön taukoja ja tilaa ajatella, kun kertoo läpinäkyvästi omasta tarpeestaan ja aikomuksestaan ympärilleen, jotta välttää ympäristön turhia odotuksia?

V: Voin tauottaa työtäni myös luomalla käytäntöjä: ”Kun on kiire, istu alas.” Tilan raivaaminen voi tällöin olla myös dialogi, jossa uskallan ja kykenen sanomaan ei, arvioimaan ja priorisoimaan työt kuvatakseni sitä, miten osaan arvostaa itseäni ja omaa työtäni.

Milloin on aikaa keskustella, oppia ja kehittää yhdessä – kiireettä? Voiko spontaaniudesta tehdä käytännön?

Näyttökuva 2014-06-12 kohteessa 23.43.37

V: Se hetki voi olla milloin vaan: Spontaanit kahvihetket erilaisissa seuroissa erilaisten näkökulmien kimalluksessa. Lounaalle pureutumaan ruoan lisäksi ratkaisemaan arvoituksia, mitä tahansa ongelmia. Haaste on siinä, miten leijuvat ideat viedä maaliin – johdonmukaisesti, päättäväisesti, muutospalon saattelemana.

Onko missään tiedon ja osaamisen jakamiskulttuuri ja –käytännöt saatu niin toimiviksi, ettei yrityksen tarvitse keksiä pyörää uudestaan?

V: Parasta on kysyä suoraan ja sanoa suoraan eli oltava toisinaan hyvin etukenossa. Ja toisinaan taas ottaa askel taaksepäin ja antaa asioiden syntyä kuuntelemisen ja tilan tekemisen kautta. Homma laajenee, kun otetaan avoimesti mallia myös virheistä.

Palaute on lahja, joka auttaa meitä näkemään sellaista, mitä emme itse näe. Silloinkin, kun annamme palautetta ja suostumme kohtaamiseen. Mutta miten ulotutaan aitoon ja dynaamiseen palautteeseen?

V: Silloin kun onnistun arkipäiväistämään palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyvän tahdonkynnyksen: ”Hyvin menee, paranna tuossa kohtaa.” Kun opin paremmin näkemään oman työni ja itseni, peilaamaan oikeasti merkityksellistä. Kun saan palautetta aina kun haluan. Ja ellen saa tarpeeksi, kysyn sitä luonnosten kautta: keskeneräisyys kutsuu luokseen – paljon paremmin kuin huono valmis.

Miten paljossa voitaisiin kehittyä, paremmiksi? Mihin jäädään, kun keskitytään niihin asioihin, joihin on aina keskitytty?

V: Tuota voi kysyä yrityksen ja rakenteiden tasolla. Mutta osallistan itseni vasta kysymällä sen itseltäni. Minä voin vaikuttaa: vahvistaa tai muuttaa sitä mikä on nyt.

Jätä kommentti
29.10.2013

Diasofia

Kuunteleminen on harvinaista herkkua. Vielä harvinaisempaa on se, että ihminen kuuntelee itseään puhuessaan.

Diasofia merkitsee kahden välistä viisauden kehkeytymistä, vuorotellenvaikutuksessa.

Mitä kuuluu?

Tavallisesti ihminen kertoo samoja tarinoita uudestaan, vahvistaa omia näkemyksiään eikä ole kovin avoin sille, mitä muilla olisi sanottavaa.

Ne mahdollisuudet, joita kohtaamisessa on, jäävät käyttämättä. Se viisaus joka ihmisissä itsessään on, ei tule kutsutuksi esiin. Ja koska näin käy, se ei myöskään synny heidän välilleen.

Siksi ei kuulu useinkaan mitään.

Kahden luominen

Toisin voisi kaikki olla.

Läsnäolon tukemassa kohtaamisessa tapahtuu enemmän. Kun toinen ihminen puhuu, tunnistaa siinä puheessa asioita, joita toinen ei sano mutta joiden kautta saa yhteyden siihen, mitä hän oikeastaan haluaisi sanoa.

Näyttökuva 2013-10-29 kohteessa 11.15.46

Sitä mikä on tietoisen pinnan alla. Se, mikä arjessa ensimmäisenä hukkuu. Kuten kaikki muukin, joka ei ole riittävän karkeaa havaittavaksi.

Kohtaamisessa riittää usein se, että edes toinen huomaa eli on riittävän hereillä niiden mahdollisuuksien suhteen, joita kohtaamisessa on tarjolla.

Miten luodaan?

Pysähtyminen ja havahtuminen ovat välttämättömiä ehtoja. Ilman niitä ihminen toistaa samaa kohtaamisrutiiniaan luullen, että kohtaaminen on sama kuin ennen tai sama kuin kaikki muutkin kohtaamiset. Näinhän ei koskaan ole.

Avoin asenne uudelle ja mahdollisuudelle on yhtälailla aktiivista toimintaa kuin havahtuminenkin. Usein se edellyttää tilan raivaamista mieleen eli kaikenlaisten häiriötekijöiden voittamista ja kohinan vaimentamista.

Fokus on pitää itsensä keskittyneenä ja aistit ja mieli avoinna. Näin on mahdollista antaa itsestä ja saada toisesta ja kohtaamisesta enemmän.

Kun nämä edellytykset täyttyvät, voi todellinen luominen alkaa. Se tapahtuu siinä, mitä todella tapahtuu ihmisten välillä. Puhuminen ja kuunteleminen ovat tasapainossa. Puhumiseen liittyy omien sanojen ja asenteiden kuunteleminen ja sen ihmetteleminen, mistä ne kumpuavat.

Kun keskustelun aluksi on aktiivisesti ja tietoisesti päästetty irti tietämisen harhasta ja suostuttu näkemään oman tietämisen rajat ja ne kysymykset, jotka kurkottavat tuon rajan toiselle puolelle, alkaa yhteinen etsintä. Miten asiat oikeasti ovat? Miltä maailma todella näyttää?

Ne ovat puolia tikapuilla. Virittäytyminen tällaiseen tilaan arjen keskellä on raikastavaa. Ja kun kohtaamista peilaa sekä omia rutiineja että mitä tahansa tietämistä vasten, voi huomata, miten yksikin tällainen avaava kohtaaminen asettaa kaiken muun uuteen valoon. Parhaassa tapauksessa eli kun tulee syvyyksiään myöten kosketetuksi, suhde maailmaan muuttuu.

Jätä kommentti